Estradi tyhjä, missä on opettaja?

Opettaja seisoo kurssin ensimmäisellä tunnilla pahaa aavistamattoman opiskelijaryhmän edessä ja lausuu: "Tämä on ainoa kerta tällä kurssilla, kun näette minut täällä luokan edessä. Sen jälkeen estradi on tyhjä, eikä täällä ole mitään mielenkiintoista nähtävää."

Suurin piirtein yllä olevin sanoin olen aloittanut jo useita ammattikorkeakoulun matematiikan kursseja. Kyse on ns. yksilöllisen oppimisen menetelmästä, jossa opettaja ei luennoi luokan edessä, vaan opiskelijat ottavat itse vastuun oppimisesta. Opettaja kiertää luokassa ja antaa tarpeen mukaan räätälöityä täsmäopetusta pienryhmille ja neuvoo harjoitustehtävien teossa.

Blogini alaotsikko "matkalla opettamisesta oppimiseen" on viittaus tähän viime aikoina jalansijaa saaneeseen opetuskulttuuriin muutokseen, jossa huomion keskipiste siirtyy opettajajohtoisesta tiedon jakamisesta enemmän jokaisen oppijan yksilöllisen oppimisprosessin tukemiseen. Toteutustapoja tällaiseen on monia ja käytännössä opettajat yhdistelevät erilaisia menetelmiä parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse lähdin syksyllä 2012 kokeilemaan tällaista lähestymistapaa omassa matematiikan opetuksessani Pekka Peuran lanseeraamalla yksilöllisen oppimisen menetelmällä. Menetelmää esitellään Pekan blogissa Matematiikan opetuksen tulevaisuus (maot.fi), johon suosittelen tutustumaan.

Kun aloitin oman kokeiluni, minulla alkoi sopivasti kaksi samansisältöistä rinnakkaista matematiikan kurssia. Päätin opettaa toisen perinteisesti ja toisen uudella menetelmällä. Kokeilu jatkui myös seuraavilla matematiikan kursseilla keväällä 2013. Ohessa on kokeilun tuloksia esittelevä kalvosettini. Kyseessä ei ollut tieteellinen tutkimus, vaan suuntaa antava vertailu perinteisen opettajajohtoisen opetuksen ja uuden menetelmän välillä.

Yksilöllisen oppimisen menetelmässä on paljon potentiaalia, vaikka haasteitakin toki riittää. Menetelmän soveltamisessa ammattikorkeakouluopetukseen on omia erityisiä piirteitä, joihin ei välttämättä muilla koulutusasteilla törmää. Haluankin paneutua tulevissa posteissani näiden asioiden pohdiskeluun. Kokemukset menetelmän käytöstä ovat kuitenkin olleet niin hyviä, ettei enää ole paluuta perinteiseksi estraditähdeksi matematiikan kursseillani.

Matriisilaskentaa uudella innolla

Matriisilaskenta on mielenkiintoista, mutta sen alkeiden opettaminen on tylsää "oppia itsestäänselvyyksistä". Ensin käydään läpi terminologiaa, sitten matriisiyhteenlasku, luvulla kertominen, transponointi ja matriisikertolasku. Näiden pohjatiedoksi tarvitaan vain yksinkertaista yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskua, joten perusteiden ymmärtäminen onnistuisi monelta peruskoululaiselta. Kaipasin ennen kaikkea itse opettajana uutta potkua aiheen opetukseen. Niinpä kehitin syksyllä 2009 kolmitasoisen matriisilaskennan itseopiskelupelin. Taustalla oli idea, että opiskelijat rakentaisivat itsenäisesti omien oivallusten kautta käsityksen matriisilaskennan alkeista. Ja niin... ei se haittaa, vaikka samalla vähän innostuisivatkin aiheesta.

matriisipeli

Matriisipeli koostuu kolmesta vaiheittain etenevästä tasosta.

Olen jakanut pelin ensimmäisen tason opiskelijoiden eteen täysin kylmiltään ilman minkäänlaisia ohjeita. Peli on suunniteltu itsensä selittäväksi. Opiskelijat ovat saaneet edetä vapaasti omaan tahtiin. Osa pelin tehtävistä on tarkoituksella haastavampia, joten olen kierrellyt luokassa neuvomassa tarpeen mukaan. Oppitunnin päätteeksi opiskelijat ovat pyytäneet pelin seuraavia tasoja kotiin tehtäväksi, jos eivät tuntien aikana päässeet vielä loppuun. Olen suostunut pyyntöön sillä ehdolla, että opiskelijat lupaavat, etteivät opiskele matriisilaskentaa salaa iltaisin peiton alla taskulampun valossa. Nopeimmat opiskelijat ovat kokeneet pettymyksen, kun pelissä on vain kolme tasoa. Odotan innolla, että pääsen taas seuraamaan, kun uusi opiskelijaryhmä pelaa matriisipeliä.

Tällainen on yksi monista etapeista matkallani opettamisesta oppimiseen. Lisää ideoita, ajatuksia ja kokemuksia tulevissa postauksissa.

Tervetuloa blogini lukijaksi!
Ossi